Olipa kerran

Arvio John Woodmorappen kirjasta, The mythology of modern dating methods

Kirjoittaja: Michael J. Oard

Alkuperäisjulkaisu: Journal of Creation 14(1) ss.19–22, huhtikuu 2000; julkaistu kotisivulla 22. helmikuuta 2007
Julkaistu suomeksi: Luominen.fi, 12. Kesäkuunta 2008

The Mythology of Modern Dating Methods [Modernien ajoitusmenetelmien mytologia] on erittäin tärkeä kirja ei ainoastaan kreationisteille vaan myös evolutionisteille. John Woodmorappe on koostanut yhteen kompaktiin tekniseen erikoistutkimukseen käytännössä kaikki tekosyyt, rationalisoinnit ja selitykset joita geokronologit käyttävät ‘väärien’ ajoitusten hylkäämiseen. Näitä ristiriitaisia ajoituksia, joista vain murto-osa tulee julkaistuiksi, on runsaasti. Hän tekee kaiken tämän elävästi ja haastavaan tyyliin, teos sisältää lähemmäs 400 viittausta teknisiin teoksiin. Evolutionisti voi hyötyä tästä kirjasta mikäli hän kykenee tulemaan toimeen joskus ankaraksikin yltyvän kritiikin kanssa, ymmärtämällä, että hän on hyväksynyt ajoitusmenetelmät liiaksi uskon varassa.

Kuten Henry Morris alkusanoissa mainitsee ja Woodmorappen korostaa, ajoitusmenetelmät ovat ensiarvoisen tärkeitä anti-raamatullisille uniformatiarismin ja evoluution filosofioille. Suurin osa ihmisistä, olettaa, asiaa sen kummemmin miettimättä, että melkein mitä tahansa voi tapahtua miljoonien ja miljardien vuosien aikana. Näin heidän mielessään evoluutio muuttuu todennäköiseksi . Nämä ajoitusmenetelmät ovat luultavasti pääasiallinen syy miksi monet kristityt ovat tinkineet selkeästä Jumalan sanasta uskoessaan uniformationistisen ajattelun tulokset. Uskon, että tällaisten kristittyjen on hankala ymmärtää kuinka niin monet korkeasti koulutetut ja älykkäät tiedemiehet voisivat olla niin väärässä koskien heidän ajoitusmenetelmiään. Näyttää siltä, että nämä kristityt, joista useat ovat Raamattukoulujen ja seminaarien johtajia, uskovat tietokoneistetun ajoituksen olevan yksinkertaista ja tuloksina saatujen miljoonien ja miljardien vuosien olevan faktoja. Ongelma on, että he eivät ole kovinkaan syvällisesti tutustuneet geokronologian oppiin; he luottavat saatuihin tuloksiin liian paljon. Tämän kirjan tulisi järisyttää näitä uskomuksia ja poistaa moderneja ajoitusmenetelmiä ympäröivä ihmeellinen mytologia.

Oletuksia ja ratinalisointia

Emme väitä, että kaikki tiedemiehet olisivat tietoisesti epärehellisiä. Mutta he kaikki voivat olla väärässä koskien ajoituksia koska jokainen heistä toimii väärien alkuperäolettamuksien pohjalta. Ajoitusmenetelmien taustalla vaikuttaa useita olettamuksia joista yhtäkään ei voida riippumattomasti tarkistaa. Ne täytyy vain hyväksyä uskon varassa. Esimerkiksi geokronologit olettavat jäähtyvän kiven lähtökohtaiset isotooppiset arvot, huolimatta siitä, että ketään ei ollut paikalla näkemässä tai tekemässä mittauksia kun kiven muodostuminen tapahtui. Vaatimus kyseisen kaltaisten isotooppien alkuperäistä määrää koskevien näkemyksien paikkaansapitävyydestä edellyttäisivät yli-ihmismäistä kykyä ja rohkeutta määritellä kuinka universumi on syntynyt, kuinka aurinkokunta muodostui ja muita yksityiskohtaisia tietoja maan geologisesta historiasta. Geokronologit olettavat myöskin, että ajoitettava kivi ei olisi joutunut kemiallisten prosessien häiritsemäksi miljooniin tai miljardeihin vuosiin ja että radioaktiivisen hajoamisen nopeus olisi pysynyt vakiona läpi kaiken tämän ajan. Hyvä perustason kirja joka selittää ajoitusmenetelmiä kreationistien näkökulmasta on The Young Earth [Nuori maapallo].¹

Todistamattomissa olevat oletukset eivät ole ainoat radiometrisen ajoituksen ongelmista. Suurempi huoli kohdistuu siihen miten tuloksia käsitellään. Yksi suuri ongelma on, että tuloksista julkaistaan vain erityisesti valikoitu otos, joka on yhtenevä maasta, elämästä ja evoluutiosta esitettyjen ennakkokäsitysten kanssa. Geokronologit eivät tahallisesti valitse kivinäytettä joka antaisi tulokseksi ‘väärän’ ajan. Ennemminkin saatujen tulosten jälkeen näytettä pidetään viallisena mikäli tulokset ovat ristiriidassa ennakko-odotusten kanssa. Woodmorappe vertaa tätä prosessia leijuviin heliumpalloihin ampumaharjoittelussa. Mikäli ajoitus ei ole selkeästi ‘väärä’ niin pallo pääsee leijumaan (tulos julkaistaan) jotta nähdään yrittääkö kukaan ampua sitä alas—olisiko aikaisemmin harkitsemattomia tekijöitä jotka diskvalifioisivat sen. Yllättävää kyllä on olemassa kokonainen ‘kuvasto’ yleisiä rationalisointeja joita käytetään selittämään ajoituksia jotka ovat ristiriidassa ennakko-odotusten kanssa—tästä lisää myöhemmin. Ajoituspallo voidaan ampua alas milloin tahansa, jopa vuosien kirjallisuudessa leijumisen jälkeen. Suurin osa Woodmorappen kirjasta käsittelee näitä rationalisointeja joita hyödynnetään saatujen ajoitusten pois selittämiseksi kun se on tarpeen.

Woodmorappe esittää useita lainauksia tuodakseen esille näkökantansa—pitkien ajanjaksojen tukijoiden omia sanoja kirjallisuudesta. Jotkut voivat kirjan luettuaan ajatella, että Woodmorappe liioittelee. Kuitenkaan geologista kirjallisuutta tutkittaessa ei vie kovinkaan kauaa törmätä tämän kaltaisiin rationalisointeihin. Olen käytännössä törmännyt kaikkiin näihin tekosyihin plus moniin ylioptimistisiin lausuntoihin jotka hehkuttavat valikoidun ajoitusmenetelmän saavutuksia. Itse asiassa kyseistä ilmiötä kuvaillaan teoksessa yksityiskohtaisesti, osoittaen kuinka käytännössä jokaista ajoitusmenetelmää edelsivät optimistiset lausunnot sen odotetusta tarkkuudesta jotka sittemmin tulivat haastetuiksi ja kyseenalaistetuiksi kun useita ongelmia alkoi asteittain ilmetä.Rationalisoinnit ovat tosiasioiden jälkeisiä syitä hylätä ‘väärät’ ajoitukset.

Joitakin yleisimmistä ovat: avoimen järjestelmän käyttäytyminen, seoskäyttäytyminen, erityiset magma-kammiossa vallinneet olosuhteet, hydrotermiset muutokset, rapautuminen, piilevät xenokristallit,² määrättömät ‘metamorfoosiset tapahtumat’ jotka nollaavat tai osittain nollaavat ajoitusmenetelmät, yms.

Omalla humoristisella mutta terävällä tavallaan Woodmorappe paljastaa tekosyiden, ratinalisointien ja selitysten runsauden joita uniformatismiin sitoutuneet tiedemiehet käyttävät kumoamaan omia ajoitusmenetelmiään kun se palvelee heidän tarkoituksiaan. Hän jaottelee ne kolmeksi väljäksi strategiaksi, jotka hän esittelee esipuheessaan ja joihin hän viittaa typistetyssä muodossa läpi kirjan:

1) CDMBN—Credit Dating Methods [Anna Kunnia Ajoitusmenetelmille] (näennäisistä onnistumisista); Blame Nature [Syytä Luontoa] (epäonnistumisista). Mikäli ajoitus on ‘hyvä’ menetelmälle annetaan kunnia, mutta mikäli ajoitus on ‘huono’ niin jokin luontoon liittyvä ongelma häiritsi järjestelmää ja aiheutti väärän tuloksen.

2) ATM—Appeal To Marginalisation [Vetoa Marginalisointiin] (minimoiden epäonnistuminen). Mikäli ajoitus on ‘väärin’, älä huolehdi. Kyseessä on vain yksittäin irrallinen tapaus eikä sellaisenaan vaikuta kyseessä olevan ajoitusmenetelmän luotettavuuteen.

3) ATT—Appeal To Technicalities. [Vetoa Teknisiin seikkoihin]. Tottakai ajoitus oli väärä. Me odottaisimmekin väärää ajoitusta tässä tapauksessa koska… (jokin tekninen syy).

Yllättävää kyllä on tapauksia joissa radioaktiivisten menetelmien kautta saadut ajoitukset osoittavat vanhempaa ikää kuin maapallon hyväksytty ikä. Vielä ihmeellisemmin laskennat osoittavat satunnaisesti negatiivisia lukemia! Sen sijaan, että ne osoittaisivat aikaa menneessä niin ne osoittavat aikaa tulevassa—luonnollisesti mahdoton tulos! Huolimatta kaikesta tästä itse ajoitusmenetelmiä harvemmin kyseenalaistetaan. Lisäksi geokronologi voi käytännössä kääntää ajoitusongelman kuten avoimen järjestelmän käyttäytymisen eduksi. Kuinka? Esimerkiksi, yksinkertaisesti edellyttämällä ‘metamorfoosisen tapahtuman’ kun ajoituksen tulos on oletettua nuorempi. Tällaisen ratinalisoinnin pohjaksi ei tarvitse esittää mitään puolueetonta geologista todistusaineistoa. Tällaisen rationalisoinnin tulisi herättää muut tiedemiehet ja naiivit kristityt kyseenalaistamaan itse menetelmät ja ymmärtämään, että ajoitusmenetelmät ovat liian höuterat ja epätieteelliset ollakseen uskottavia. Kuten Woodmorappe asian esittää:

‘…ei ole olemassa sellaista asiaa kuin luontaisesti luotettava ajoitus. Lisätodisteena tästä on se tosiasia, että uniformitaariset geokronologit eivät monestikaan kykene olemaan samaa mieltä siitä mitkä tietyistä ajoituksista tulisi hyväksyä luotettavina ja mitkä selittää pois.’³

Vallitseva paradigma

Nämä ovat vakavia väitöksiä. Mikäli kaikki tämä pitää paikkansa niin jotkut saattavat ajatella, että miksi toiset tiedemiehet eivät huomaa tätä? Ei kai Woodmorappe ehdota, että geokronologia olisi suuri salaliitto. Woodmorappe selittää, että syy miksi geokronologian liioitellut väitökset jatkuvat ei johdu siitä, että uniformationistisilla tiedemiehillä olisi salainen suunnitelma huijata yleisöä vaan koska heillä on yhteinen usko perustana toimiviin olettamuksiin. Heillä on yhteinen maailmankuva—määrittelevä paradigma. Lisäksi johtuen sosiaalisista tekijöistä kuten vertaispaineesta, apurahojen kilpailusta ja vahvistussyndroomasta – saman ajoituksen tai tuloksen saamisen rutiini (useiden ‘yrityspallojen’ hylkäämisen jälkeen) on ajava voima ajoitusmenetelmien mytologian säilyttämisessä.

Mutta eivätkö ajoitusmenetelmät ole yhteneväiset fossiilien ikien kanssa joita käytettiin geologisen pilarin määrittelemiseen? Varmastikin tämä osoittaa, että ajoitukset ja evoluutio ovat molemmat totta uniformiatiristen argumenttien mukaan? Ei näin. Woodmorappe osoittaa kuinka tämä harmonia on vallitsevan paradigman sanelemana pakotettua harmoniaa. Geologisen pilarin sisältämien fossiilien iät ovat niitä joiden ajoitusten oletetaan olevan oikeita ja muiden ajoitusmenetelmien tuloksien tulee olla niiden kanssa yhteneväiset. Muutoin niiden tuomitaan olevan väärässä.

Woodmorappe kuvaa hyvin vallitsevan paradigman voimaa tavalla jolla Cambrian/Esicambrian rajaa on ajoitettu. Tässä esimerkissä geokronologian kautta saadut ajoitukset on yksinkertaisesti sovitettu oletettuun rajan aikaan jonka arvo asetettiin jo ennen vuosisadan vaihdetta – ennen geokronologian keksimistä.

Tätä on monien vaikea uskoa mutta tästä huolimatta se on käytäntö, eikä esimerkkien löytäminen alan kirjallisuudesta ole vaikeaa. Woodmorappella on esittää runsaasti lainauksia uniformitaristisesta tutkimuskirjallisuudesta tämän väittämän tueksi, josta seuraavassa yksi esimerkki:

‘Erilaisten isotooppisten ajoituksien sovittaminen ei useinkaan ole helppoa ja useat ikä määritelmät jotka eivät ole sopusoinnussa nykyisin hyväksyttyjen aika skaalojen kanssa tulevat yksinkertaisesti hylätyiksi väärinä ilman täyttä ymmärrystä miksi’.⁴

Lainaus on itsestään selvä. Hyviä ajoituksia ovat ne jotka ovat samaa mieltä opin kanssa joka yhdistää, evoluution ja geologisen pilarin. Onko siis mikään ihme, että fossiilien ajoitusprojektit kuten myös radiometriset ajoitukset joita käytetään fossiiliajoitusten tukemiseen ovat tulleet ‘todistetuiksi’? Woodmorappe tiivistää tämän omaan terävään tyyliinsä:

‘Tietyt isotooppiset ajoitukset ja niiden tulkinnat tulevat ja menevät. Mutta keskeinen usko niiden yleisestä ja maan useiden miljardien vuosien iän pätevyydestä ei ole koskaan avoin vakavalle uudelleen käsittelylle. Mikä tahansa ja kaikki eriävä data yksinkertaisesti selitetään pois…’⁵

Eivätkö menetelmät ole yhtämieliset?

Mutta eivätkö eri ajoitusmenetelmät ole ‘yhtä mieltä’ toistensa kanssa? Varmastikin mikäli useat eri ajoitusmenetelmät päätyvät samaan ajoitukseen, täytyy tuloksen olla oikea? Tämä on vahva uniformitatinen argumentti, mutta sekin on julkisivua. Woodmorappe osoittaa, että kaikki tämä oletettu ‘yhteneväisyys’ on todellisuudessa melkoisen keinotekoista. Hän jopa omistaa luvun 9:n informatiiviselle tutkimukselle joka osoittaa, että jotkin ajoituksista ovat yhteneväiset ihan sattumalta. Tutkimuksessa hän oletti, että julkaistut ajoitukset vastasivat kaikkia mitattuja ajoituksia. Oletus oli konservatiivinen sillä todellisuudessa vain valikoima mitatuista ajoituksista julkaistaan—nimittäin ‘oikean’ arvon sisällä olevat. Tästä huolimatta hänen alustava työnsä osoittaa, että ajoitukset samasta tai eri menetelmistä voivat osassa tapauksia olla yhteneväiset ja tämä saattaa hyvinkin riittää selitykseksi sille mitä käytännössä tapahtuu. Täten lukemattomien rationalisointien kautta kaikki eri ajoitusmenetelmät voidaan taivutella ‘oikeaan’ fossiilien ja geologian määrittelemään aikaan.

Niiden jotka eivät usko, että ajoituksia voidaan manipuloida yhteneväisiksi, tulisi lukea Marvin Lubenow: in kirja Bones of Contention.⁶ Liitteessä A, The Dating Game [Ajoitus Peli], Lubenow osoittaa kirjallisuudessa julkaistuista teoksista kuinka kuusi erilaista ajoitusmenetelmää ‘hyväksyivät’, että Richard Leakeyn kallo 1470 oli 2.6 – 2.9 miljoonaa vuotta vanha. Tämä ei ollut tarinan loppu koska kaikki nämä ajoitukset tulivat myöhemmin hylätyksi, uudelleen käsitellyiksi ja sovitetuksi ‘hyväksymään’ 1.6—1.8 miljoonan vuoden ikä.

Kuva: Andrew Snelling

Musertava kritiikki

John Woodmorappen kirja on musertava kritiikki modernien ajoitusmenetelmien mytologialle. Kirjassa hyödynnetään kattavaa määrää kaavioita ajatusten mallintamiseen terävällä ja usein humoristisella tavalla. Kirjassa on sisällysluettelo ja innovatiivinen uusi piirre—100 yleisesti kysyttyä kysymystä radiometrisestä ajoituksesta ja mistä löytää vastaukset. Mikäli tunnet ajoitusmenetelmiä tämän kirjan ymmärtämisen ei tulisi tuottaa ongelmia. Kuitenkin henkilöt jotka eivät ole tiedemiehiä ja ne joilla ei ole koulutusta geologiassa, geofysiikassa tai geokronologiassa saattavat pitää joidenkin argumenttien seuraamista hankalana. Näille henkilöille sopiva alustus ajoitusmenetelmistä yleisellä tasolla ja erityisesti valikoiduista menetelmistä olisi ollut paikallaan. Esimerkiksi olisi ollut hyödyksi kuvata lyhyesti 40AR/39AR menetelmää ja selittää myös kuinka zirkoneita ajoitetaan u-Pb menetelmällä. Lisäksi sanasto olisi tullut tarpeeseen. Tämän kirjan sisällön saattamisessa kansantajuisemmaksi suosittelen enemmän kuvaavaa ja selittävää informaatiota seuraavaan painokseen. Tästä huolimatta myös asiaan paneutumattomat henkilöt voivat hyötyä suuresti tästä kirjasta; he voivat nähdä ongelman ytimeen ja saada käyttöönsä erinomaisen valikoiman lainauksia – lainauksia jotka ovat erittäin paljastavia.

Kirja on erinomainen lisäys John Woodmorappen jo julkaisemaan aineistoon, sisältäen hänen luettelonsa kirjallisuuden sadoista ‘vääristä’ ajoituksista.⁷ Se täydentää myöskin kreationistien radiometristen ajoitusten tutkimusta. Perustuen samoihin uniformiatarisiin ajoitusmenetelmiin tämä tutkimus osoittaa, että äskettäiset laavapurkaukset joiden tiedetään jäähtyneen noin viimeisen sadan vuoden aikana antavat tulokseksi miljoonia vuosia^8,9,10 ja että todellisissa ajoitustuloksissa on paljon enemmän hajontaa kuin niissä joita geokronologit julkaisevat.^11,12

The Mythology of Modern Dating Methods osoittaa elävästi, että radiometristen päivämäärämenetelmien tuottamiin miljooniin ja miljardeihin vuosiin liittyy suuria ongelmia. Ilmeisimpiä mahdollisuuksia ovat avoimen järjestelmän käyttäytyminen tulvan aikana, kiihtyneet hajoamisnopeudet jossain vaiheessa menneisyydessä (luomisen tai vedenpaisumuksen aikana) ja muut vastaavat mekanismit. Jatkossa kreationistit tutkivat aktiivisesti mahdollisuuksia.¹³

The Mythology of Modern Dating Methods [Nykyaikaisten päivämäärämenetelmien mytologia] on erittäin suositeltavaa kaikille—sekä kreationisteille, maapallotutkivaille tieteilijöille että ei-maapallotutkivaille tieteilijöille—erityisesti evolutionisteille!