Explore
Also Available in:

Kadonnut lentolaivue

Kadonneiden lento­koneiden hau­tau­tuminen syvälle jään uumeniin kyseen­alaistaa oletuksen jääkerrosten ‘hitaasta muodos­tumi­sesta pitkien ajanjaksojen kuluessa’.

Kuva: Gary Chambers, Airliners.Net688-p38-lightning
‘Glacier Girl’, todellinen palautettu P–38 Lightning (2008).

Kirjoittaja: Carl Wieland
Luominen nro 1, s. 4–8

Yhdysvaltojen salaisesta armeijan tukikohdasta Grönlannista nousi varhain aamunkoitteessa kuusi P–38 Lightning–hävittäjää ja kaksi valtavaa B-17 Flying Fortress–pommittajaa. Toinen maailmansota oli käynnissä, ja päivämäärä oli 15. heinäkuuta 1942. Lento­kone­laivue ohjattiin kohti erästä Ison–Britannian lentokenttää, jotta se liittyisi sotaan Hitleriä vastaan.

Suunnatessaan itään yli napaseudun jäätiköiden, lentolaivue kohtasi rajun lumimyrskyn, joka hankaloitti matkan tekoa. Lentäessään sokkona ohjaa­jat saivat tiedon, että heidän ensim­mäinen suunniteltu tankkaus­pisteensä Islannissa oli laskeu­tumis­kiellossa, joten ei ollut muuta mahdolli­suutta kuin palata omaan tukikohtaan. Polttoaine oli jo kriittisen vähissä, kun he saapuivat tuki­kohtaan ja huoma­sivat, että sekin oli suljettu. He tajusivat, että heidän ainoa toivonsa oli tehdä pakkolasku Grönlannin itäisen rannikon jäiseen erä­maahan. He etsivät epä­toivoisesti rakoa pilvi­verhosta ja lopulta löysivät sen.

688-crash-landing
P-38 koneiden pakkolasku laskutelineet ylhäällä oli ainoa ratkaisu.

Ensimmäisen laskeutuvan koneen nokka­pyörä osui jääti­kössä olevaan halkea­maan, mikä sai aikaan sen pyöräh­tämisen. Onneksi sen vaikutus kahdeksan tonnin painoisen P–38:n ohjaamo­kuomuun lieventyi lumen vaimen­taessa iskua, ja näin pilotin vammat jäivät vähäisiksi. Kun muut lento­laivueen pilotit näkivät tämän, he nostivat konei­densa pyörät ylös ja antoivat koneiden laskeutua mahalleen. Koneiden vauriot jäivät hyvin vähäisiksi.

Noin yhdeksän päivää myöhemmin koira­valjakko pelasti kaikki miehis­tön jäsenet vahingoittu­matto­mina. Lento­koneet jouduttiin kuitenkin hylkää­mään paikkaan, johon ne olivat liukuessaan pysähtyneet.1

Seuraavina vuosina aina silloin tällöin muutamat ihmiset muistivat legendaarisen Kadonneen lento­laivueen vuodelta 1942, mutta vasta vuonna 1980 alettiin miettiä koneiden noutamis­retkeä. Patrick Epps, lento­kone­kauppias Yhdysvalloista, vakuutti ystävälleen arkkitehti Richard Taylorille, että koneet olisivat kuin uusia. Hän sanoi: “Meidän tarvitsee vain lapioida lumi pois siivistä, täyttää lento­koneiden tankit bensiinillä, käynnistää moottorit ja lentää niillä auringon­laskuun. Se on aivan helppoa.”

Kiehtova laskeutuminen kadonneiden lentokoneiden syvään ja jäiseen hautaan

5291-diagram

P–38 Lightning oli yksi tappavimmista len­to­ko­neis­ta toisessa maa­il­man­so­das­sa. Siinä oli kaksi Allison V–12 moottoria, yksi 20 mm:n tykki ja neljä .50 kaliiperin konekivääriä keulassa. Koneet ovat olleet käytössä vuosista 1941–49 lähtien. sak­sa­lai­set pilotit antoivat koneelle kutsumanimen Der Gabelschwanz Teufel (hiilihankohäntäinen paholainen) sen kak­sio­sai­sen pyrstön vuoksi. Nykyään koneet ovat korkealle arvostettuja keräilijän kappaleita. Vain viiden koneen uskottiin olevan lento­kunnossa, kun ka­don­neen lento­laivueen P–38 kone pelastettiin—n. 75 metrin syvyydestä umpijään alta!

Kaksikolta meni monia vuosia, paljon rahaa kului ja useita epä­onnis­tuneita tutkimus­retkiä tarvittiin ennen kuin he pääsivät ensim­mäisen todellisen johto­langan jäljille. Islantilaisen geofyysikon opastuksella he käyttivät pitkälle kehitettyä tutkalaitetta ja saivat paikallis­tettua kahdeksan suurta hahmoa jään alta vuonna 1988.

Kun pieni höyryä tuottava laite sulatti reikää jäähän, retkikunnan jäsenet katsoivat mykisty­neinä kuinka jään sulatta­minen jatkui yhä syvemmälle ja syvemmälle. Vasta noin 75 metrin syvyydessä yletyttiin ensim­mäiseen lento­konee­seen!

Löytö­retkeilijät luulivat, että koneet olisivat vain ohuen lumi– ja jääpeiton alla. Miksi näin? Julki­suu­dessa kuvataan yleisesti jääti­köiden syntyneen jää­kau­della hyvin pitkien ajan­jaksojen kuluessa—tuhansissa vuosissa jäätä muodostuu vain muutama metri (katso laatikko: ‘syväjäädytetyistä sala­mante­reista’).

[Alku­peräis­julkaisun toim. huom.: Me emme väitä, että pelastajien oletukset olivat oikeita. Kirjalli­suu­dessa julkaistut luvut keski­mää­räi­sestä jään kerty­misestä ovat reilusti pienemmät kuin tässä tapauk­sessa osoitettiin (noin 1,5 m vuodessa), mutta eivät lähes­kään niin vähäiset kuin pelastajat luulivat. Tämä on vain hyvä esimerkki siitä, kuinka käsitys ‘miljoonista vuosista’ on tunkeu­tunut julkisuuteen. Tämän artikkelin pää­määrä on horjuttaa tätä yleistä ennakko­käsitystä, kuten tekstistä selviääkin].

Grönlannissa jään sisäosaa käytetään iän­määri­tykseen. Tämä perustuu usko­muk­seen, että eri iso­tooppeja sisäl­tävät jää­kerrok­set olisivat muodos­tuneet (jokseenkin samaan tapaan kuin puiden vuosi­renkaat) monien kymmenien tuhansien vuosien aikana.2

Vastaavasti esimerkiksi koralli­riuttojen kasva­minen ja tippu­kivi­puikkojen muodos­tuminen saa monet ihmiset vaisto­maisesti ajattele­maan miljoonia vuosia, vaikka on runsaasti todisteita, ettei näiden muodos­tumi­seen tarvita valtavan pitkiä ajan­jaksoja.3,4,5

Epps ja Taylor ymmärsivät, että olisi mahdo­tonta kaivautua tämän yllättävän syvän umpijään läpi, joka oli kasaan­tunut alle 50 vuodessa. He palasivat paikalle vuonna 1990 mukanaan työkalu nimeltään ‘super-gofferi’. Se on puolen­toista­metrin korkuinen laite, jossa on kelalle kierrettynä kupari­putkia, joiden läpi pumpataan kuumaa vettä. Laitteella sulatettiin noin 1,2 metrin levyistä reikää jäähän noin 60 senttimetriä tunnissa, kunnes laite osui B–17 koneen siipeen. Sitten eräs työntekijä kuuma­vesi­letkua käyttäen sulatti ‘luolan’ lento­koneen ympärille. Suuri pommi­kone oli heidän petty­myk­sek­seen murs­kaan­tunut ja turmel­tunut, eikä sen pelas­taminen ollut enää kannattavaa.

Miehet palasivat kotiin masen­tuneina. Mutta jo kuukauden kuluttua he tajusivat, että luja­raken­teisemmat P–38 hävittäjät olisivat voineet selviytyä paremmin jään painon alla. Toukokuussa 1992 he palasivat sijoittajilta saamansa tuoreen rahoituksen avulla. Odotusten mukaisesti heidän paikan­tamansa P–38 kone oli loista­vassa kunnossa.

Viikkojen kovan ponnis­telun jälkeen lento­koneen runko ja siivet oli saatu jään pinnalle suuren aukon kautta, joka oli saatu aikai­seksi yhdistä­mällä viisi pientä ‘super-gofferin’ tekemää reikää. Hävittäjien osat kulje­tettiin heli­kopterilla Grönlannin satamaan ja sieltä edelleen laiva­rahtina Yhdysvaltoihin entisöintiä varten. Entisöinti osoit­tautu­ikin vaikeam­maksi kuin olisi voinut uskoa, koska kone oli vahingoittunut jäämassan murskaavan painon alla enemmän kuin miltä aluksi oli näyttänyt. Kun kone saadaan jälleen toiminta­kuntoon, siinä tulee olemaan noin 80% alkuperäisiä osia. On kiinnostavaa, että jään alla olleiden koneiden rakenteet olivat säilyneet täysin saman­laisina kuin ne olivat olleet koneiden laskeuduttuakin. Ainoana erona oli se, että ne olivat siirtyneet (jäätikön vir­tauksissa) noin 4,8 kilometrin päähän alkuperäiseltä paikaltaan!

Evolutionistit ja muut pitkiin ajan­jaksoihin uskovat sanovat usein: ‘Nykyisyys on avain menneisyyteen’. Tämän ajatte­lutavan mukaan kolmen kilometrin paksuinen jääkerros, josta GRIP:n (yhteis­eurooppa­lainen Jää­kerros­projekti Grönlannissa 1990–1992) yhteydessä on puhuttu, tarkoittaisi jää­kerrosten kasaan­tumista vain noin 2 000 vuoden pituiselta ajan­jaksolta. Vaikka otetaan huomioon alempien kerrosten puris­tuminen, on silti ollut runsaasti aikaa, noin 4 000 vuotta Nooan päivistä lähtien, jotta nykyiset jää­kerrok­set ovat ehtineet kasautua—jopa nykyajan yleensä ei–katas­tro­faa­lisissa olo­suh­teissa. Alempien kerrosten puris­tumisen vasta­painona on hyvä huomioida, että maa­ilman­laajuisen veden­paisu­muksen jälki­seurauk­sena satoi muutamien vuosi­satojen aikana paljon enemmän lunta kuin nykyään sataa.6

Kuten tavallista, kulttuu­rissam­me vallitseva mielen­laatu on äskettäin tapah­tunutta luomista ja sen Raama­tullista kuvausta vastaan, eivät tosiasiat. ‘Miljoonia vuosia’ heitellään ilmaan kuin ohi­mennen niin usein, että me ajattelemme tahatto­mastikin kaikkien luonnollisten muutosten vievän pitkiä ajanjaksoja. Sen vuoksi monet ‘hämmästyvät’ kuullessaan faktoista, kuten siitä, että St Helens–tulivuoren pur­kaan­nuttua toukokuun 18. päivänä vuonna 1980, muuta­missa kuukau­sissa muodostui 180 metriä kerrostuneita kivilajeja.7 Myös aitoja kallis­arvoisia opaaleja syntyy kuukausissa,8 ja tavallista puuta lämmi­tet­täessä saadaan kivi­hiiltäkin muodos­tumaan vain muuta­missa kuu­kausissa.9 Tai aja­tellaan vaikka lippua, telttaa ja kelkkaa, jotka Antark­tiksen tutkimus­matkailija Amundsen jätti vuonna 1911 etelä­navalle. Ne ovat nyt noin 12 metrin syvyy­dessä jään alla,10 ja syvällä oli myös artikke­limme kadonnut lentolaivue.

Meidän ei tulisi olla yllätty­neitä, kun faktat osoitta­vat, että monet asiat tapah­tuvat nope­ammin kuin vanhan maapallon kannattajat uskovat. ‘Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurs­kautesi oikeudet pysyvät ian­kaikki­sesti’ (Ps. 119:160).

Hämmästyttävät Siperian sala­manterit

Siperian jäätyneissä erämaissa elää hämmäs­tyttäviä sala­mantereita. Ne pystyvät sel­viy­tymään vale­kuolleina vuosia, pakas­tuneina, niinkin alhaisissa lämpö­tiloissa kuin –50°C. Myöhemmin ne sulavat ja livis­tävät tiehensä. Tiede­miehet eivät ole vielä varmoja tarkasta meka­nismista, mutta kuten eräät muutkin eläimet, sala­manterit tuottavat lähes varmasti ‘jää­nesto­kemi­kaaleja’ kudok­siinsa ja solui­hinsa.

Joitakin salamantereita on löytynyt hau­tau­tuneena jäähän, jonka uskotaan olevan pleisto­seeni­kaudelta, 12 000 vuoden takaa kehitys­opillisten laskelmien mukaan. Silti ne virkosivat sulaessaan! Vaikka tutkijat ovat keskus­telleet ajatuksesta testata radiohiili–iän­määri­tyksellä voisivatko otukset olla todella niin vanhoja, he kuitenkin tyytyvät sanomaan, että ne ‘luultavasti tipahtivat näin syvälle jään sisään paljon myöhem­mässä vaiheessa ikiroudan syvien halkeamien läpi’.12

Oli asia näin tai ei, niin ‘kadonneen lento­laivueen’ kokemuksen valossa ei voida pitää varmana käsitystä, että vain 14 metriä syvä jääkerros olisi monia tuhansia vuosia vanhaa.

Kuva: U.S. Air Force, Tech. Sgt. Ben Bloker. Lupa: Public Domain via Commons688-p38-lightning-in-flight
‘Glacier Girl’ Yhdys­valloissa olevassa lenton­äyttelyssä.

Lisäys: voisivatko lentokoneet upotajäähän?

Monet lukijat ovat ottaneet yhteyttä Creation–lehteen tämän artikkelin sen­saatio­maisten tietojen vuoksi. Monet muistelivat kouluissa yleisesti suoritettua koetta, jossa metalli­lanka jänni­tettiin molemmista päistä punnuksilla, jolloin se ‘upposi’ jää­lohka­reen läpi. Jotkut miettivät, olisivatko lento­koneetkin voineet upota niin syvälle. Metalli­lanka uppoaa kokeessa jään läpi kuitenkin vain, jos koe tehdään huoneen­lämmössä. Koe ei onnistu, jos sen tekee samoilla välineillä pakastimessa,11 mikä vastaa paremmin artik­kelimme lento­koneiden tilannetta. Yleinen, mutta väärä selitys metalli­lanka–/jääkokeelle on, että metalli­langan aiheuttama paine sulattaa jään—todelli­suudessa tällainen kojeisto ei kuitenkaan synnytä tarpeeksi painetta, jotta jää sulaisi. Metalli­lanka johtaa hyvin lämpöä huone­ilmasta ja sulattaa jään, joka on huono johtamaan lämpöä. Näin metalli­lanka pystyy ‘lävistämään’ jään.

Lisäksi, Jonathan Brombley (Paisley, Iso–Britannia) huomauttaa (Creation 20(2):5, maaliskuu 1998):

Paine ei aiheuttaisi lento­koneiden vajoamista jään läpi, mutta on olemassa yksin­kertai­sempi ja selvempi tapa määrittää, tapahtuiko näin. Jotta päästään vakaaseen lentoon, lento­koneen massa­keski­pisteen täytyy olla sen ‘aero­dynaa­misen keski­pisteen’ edellä. Massa­keski­pistettä siirretään eteenpäin sijoittamalla moottorit ja muut painavat elementit koneen etupuolelle ja lisäämällä ohjaus­tasoja, kuten pyrstön peräsimiä, joiden pinta–ala siirtää aero­dynaa­mista keski­pistettä taaksepäin. Yksin­kertai­sempi vastine tälle on nuoli (paino on kärjessä, sulat takaosassa), joka saavuttaa vakaan lennon samalla tavalla.

Seurauk­sena on, että ilman toimivia kontrolli­mekanismeja nuoli ja lentokone tippuvat kärki tai keula edellä, kun niiden annetaan pudota vapaasti joko ilman, veden tai jään läpi. Joten, jos lento­koneet olisivat todella vajonneet jään läpi, ne kaikki olisi löydetty samalla lailla, keula edellä. Mutta näin ei ollut.

Eli lento­koneet eivät ole voineet upota jään läpi, vaan ne ovat hautau­tuneet lumen kasau­tuessa niiden päälle (lumi muuttuu jääksi tiivis­tyessään).

Lähdeluettelo ja kommentit

  1. Tämän artikkelin tiedot ovat suurimmaksi osaksi seuraavista lehdistä: The Lost Squadron, Life magazine 15(14):60–68, joulukuu 1992 ja Search for a Fork-Tailed Devil Compressed Air Magazine, s. 30–36, maaliskuu 1996. Palaa tekstiin.
  2. Useat merkittävät ”vanhaan maapalloon uskovat kristityt” ovat kiistäneet Raamatun kuvauksen äskettäisestä luomisesta jään sisuksen iänmäärityksiin nojaten. Kuitenkin, kreatio­nisti–tiede­miehet, kuten Dr Larry Vardiman Luomistutkimuksen Instituutista (Institute for Creation Research), ovat osoittaneet, että jään sisuksen mittaus­tuloksiin liittyvät oletukset ovat ”heikoilla jäillä”, ja havainnot ovat paremminkin ymmärrettä­vissä nuoren maapallon selityksen pohjalta. Palaa tekstiin.
  3. Creation 14(1):15, 1992. Palaa tekstiin.
  4. Creation 16(3):15, 1994. Palaa tekstiin.
  5. Creation 16(1):15, 1994. Palaa tekstiin.
  6. Creation 19(1):42–43, 1997. Artikkeliin GRIP:n jääkerrostumasta (tarkasti sanottuna, 3 028.8 m paksuisesta) on viitattu: W. Dansgaard et al., Nature 364(6343):218–220, 15 July 1993. Palaa tekstiin.
  7. Mount St Helens: Explosive evidence for catastrophe in Earth´s history, Dr Steve Austin, Ph.D., CSF-videot (Luomis­tutki­muksen Instituutin tuottama). Palaa tekstiin.
  8. Luominen nro 1, s. 32–35. Palaa tekstiin.
  9. R. Hayatsu et al., Organic Geochemistry 6:463–471, 1984. Nämä tutkijat Argonnen Kansallis­laboratorioista Yhdysvalloista yhdistivät puuta, vettä ja happopitoista savea, ja lämmittivät niitä umpi­naisessa säiliössä (ilman happea ja paineen lisäystä) 150oC:ssa 2–8 kuukauden ajan. [Alku­peräis­julkaisun toim. huom.: Tarkemmin sanottuna, reaktiossa oli mukana merkityksellinen puunkovike, ligniini; muut reaktiot sisälsivät toisen merkittävän puuaineksen, selluloosan. Joten periaate on sama. Reaktiot ovat hydrotermisiä ja tästä syystä lehdessämme mainittakoon, että vesi oli niissä keskeisenä ainesosana - vaikka tieteellisissä tiivistelmissä sitä ei vaivauduttaisi kertomaan. Katso E. Pennisi, ”Water, water, everywhere”, Science News 143:121–5, 20 Feb. 1993]. Joissakin pidemmissä koejärjestelyissä (ei kuitenkaan tuhansien, saatikka miljoonien vuosien pituisissa!) onnistuttiin saamaan aineksia, joilla oli samanlainen infrapuna–spektri kuin ”hyvä­laatui­silla kivihiilillä”. Palaa tekstiin.
  10. Salt Lake Tribune, March 19, 1995 p. A12. Palaa tekstiin.
  11. Me teimme tämän kokeen. Otimme ohuimman teräksisen kitaran kielen ja mitoiltaan 40x25x25 mm olevan jäälohkon. Punnuksina oli kaksi muovista maitopulloa, jotka painoivat yhteensä 4 kg. Koe tehtiin huoneen­lämmössä. Teräskieli leikkautui läpi 25 minuutissa ja leikkaus­kohta jäätyi uudelleen kielen jäljestä. Mutta kun koe tehtiin samoilla välineillä arkku­pakas­timessa, ei tapahtunut kerta­kaik­kiaan mitään kahdeksassa tunnissa. Teräskielikö aiheutti paineen? Tarvitaan paine, joka on noin 400 tonnia neliömetriä kohti, jotta jään sulamispiste laskisi 0,5 astetta. Mielen­kiinnosta mainittakoon, että P–38 lentokone aiheuttaa paineen, joka on vain 0,18 tonnia neliömetriä kohti ja se riittäisi pudottamaan jään sula­mis­pis­tettä noin yhden viides­tuhanne­sosan astetta! Palaa tekstiin.
  12. New Scientist, 139(1809):15, September 11, 1993. Palaa tekstiin.